Kaikki menee hyvin, kunhan ei oo aikaa ajatella mitään.
Kunhan on ihmisiä, joiden kanssa voit järjestää turhan kohtauksen ruokalassa (mennään atk-luokkaan vs. jäädään tähän). Kunhan voi täysin kohdistaa keskittymisen esimerkiksi turhiin englannin tehtäväpapereihin. Kunhan en kerkee olemaan yhtään hetkeä yksin.
Itsensä tsemppaaminen päivisin ei oikeestaan oo edes niin hankalaa mitä ajattelis, mutta illat ja yöt on tosi pahoja. Heti autoon päästessä sain mielikuvia kaikesta: meistä sillalla katsomassa katuvalojen hehkua (ei muuten ikinä keretty käymään kaupungissa kattomassa niitä valoja kunnolla), rauhalliset illat täynnä rakkautta ja Ben Howardia, vihreät silmät ja pisamia.
En voinu mennä eilen nukkumaan, kun tuntu että hukun kyyneliin. Sattu niin paljon syvälle minuun, niin syvälle että en tiedä miten selvisin siitä. Päivällä pystyn ajattelemaan positiivisesti ja hyväksymään tilanteen, mutta illalla kaikki padot aukeaa enkä voi kun vaan mennä mukana. Laitoin viestiä ja yritin soittaa 01:40 yöllä, mikä mua vaivaa? Vaikka meillä ei hirveesti ollu muita vaihtoehtoja, tää tuntuu silti niin epäreilulta. Miten sydän pysty viime syksynä melkein pakahtumaan pelkästään siitä kaikesta mitä tunsin sinuu kohtaan, mutta nyt mikään ei osu paikoilleen. Ja silti välitän ja rakastan ja välitän ja rakastan niin paljon, että vaikka pää yrittää takoa järkeä päähän niin sydän laittaa vastaan minkä kerkee. Miten voin koskaan selvitä, kerro se miulle.
En ymmärrä, miten oon voinu olla sinuu kohtaan niin tunteeton, kylmä ja välinpitämätön. Oon ollu niin itsekäs paska, että en tiedä voinko elää itteni kanssa.
