“I’ve forgotten how good it could be to feel alive”
— Biffy Clyro
Fiilisten ilmaisu verbaalisesti in my ass. Viimesimmän esseen pistemäärä (35/60) on ärsyttäny ja madaltanu entisestäänkin halua kirjottaa yhtään mitään mihinkään.
Oon huono, huonompi ja huonoin, kaikkea noita. Epäonnistunut, laimea, tyhjä ja ahdistunut. Tuntuu että en oo enää mitään, ajatus siitä että mikään ei jatku loputtomasti lamaannuttaa mut luita ja ytimiä myöten. Vessassa jään tuijottamaan palasaippuoita ja mietin, miten nekin kuluu loppuun ja niiden tilalle ostetaan uudet, identtiset kappaleet.
Minun pörröinen hännänheiluttaja kuolee, mummi ja ukki kuolee, äiti, isä ja sisarukset kuolee, minä kuolen. Kaikki tuntuu niin kertakaikkisen turhalta ja typerältä, ajatus tämän kaiken lopettamisesta sen sijaan tuntuu melkein kutkuttavalta. Vaikka en mitään sellaista menisikään tekemään.
Kello kolme yöllä, kohtaan peilistä kalpeat kasvoni. Minua pelottaa, pelottaa niin paljon etten voi elää. En osaa käsitellä tätä asiaa, en voi, en uskalla, en kykene.
Käpertyminen pojan lämpimään kylkeen ei saa pelkoa kaikkoamaan, se on kovertanut itselleen paikan jostain syvältä rintalastan alta.
Ei oo valoa ei oo valoa, tämä talvi ei lopu ikinä. Lunta sataa kilometreittäin lisää, pelkään uuden jääkauden alkamista ja sitä, että aurinko ja siinä kylpeminen ei ole enää koskaan mahdollista. Vapaus elämään riistetään, viedään kahleissa kauas tavoittamattomiin. Kaikki se huolettomuus ja riemu on kaikonnut jo kauan aikaa sitten. Minulla on enemmän mitä olisin ikinä uskaltanut toivoa, mutta jokin minussa tuntuu kuolevan vauhdilla. Itsensä kadottaminen on liian helppoa näin helposti särkyvässä mielessä. Pitäisikö hymyillä, vaikka pelko paistaa jokaisen suodun hymyn läpi?
Hakiessani opiskelijakorttia pelko ilkkuu: mihin sinä tätä muka tarvitset, materiaa materian jälkeen, kaikki loppuu kuitenkin.
Se ei jätä rauhaan, ei hetkeksikään.
Tänään sen tajusin, keskellä kylmää kaupunkia: jos en kirjoita, minä katoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti