Koliseeko teidänkin patterit öisin?

"Mitä siulle kuuluu?" kysyttiin minulta noin viikko sitten kirjeen muodossa. Mietin edelleen vastausta kysymykseen, sillä tuntuu että oon eläny aivot narikassa viime ajat tai ainaki ollu tekemättä mitään niin spesiaalia, että voisin vastata right away.

Torstaina kokoonnuttiin leipomaan parin muun vapaaehtoisen kanssa Gaalaan kakkupohjia ja se on kyllä aina yhtä hulvatonta touhua. Varsinkin tällä kerralla, kun meidän kanssa saman työpisteen jakoi kaksi tyttöä, joilla ei ollu pienintäkään hajua siitä mitä ne oli tekemässä. Ne ei osannu tehdä munasokerivaahtoa, ne luuli tekevänsä vain yhden (1) kakkupohjan (niitä siis tehdään niin kauan, kunnes ainekset loppuu), eivät osanneet päätellä kuinka saada leivinpaperilla makaava valmis kakkupohja pois pelliltä, eivätkä osanneet etsiä leivontatarvikkeita nimetyistä laatikoista, vaan ottivat meiltä mm. nuolimen & patalaput (meinasin kirjottaa pannulapanen, haha...)

Itse Gaala oli siis perjantaina ja alkuillan itkupotkuraivareiden jälkeen meinasin jo jättää koko tapahtuman väliin, mutta tajusin kuitenkin mustan mieleni syövereissä menettäväni paljon, jos jäisin vaan kotiin nyhjäämään. Ja kannatti kyllä raahautua paikalle, vaikka DJ soitti ainakin kolme ensimmäistä tuntia suhteellisen huonoa musiikkia ja pöytäpaikkojen rajallisuus oli vähän ärsyttävää siinä vaiheessa kun kädessä keikkui kakkulautasta, piirakkaa, juomista ja piparia eikä pöydällistä istumapaikkaa löytyny mistään.

Unohdin muuten perinteiseen tyyliin kameran muistikortin kotiin ja tajusin sen vasta Helsingissä, joten hienot kuvaussuunnitelmat kariutu sitten vähän siihen. Pitäis vähän nyt tsempata tän kuvaamisen kanssa, vaikka näillä ilmoilla sekä minä että kamera kyllä hyydyttäis ennen ensimmäistä kuvaa...

Huomenna on JOULUAATTO eikä kyllä tunnu yhtään siltä. Mutta toivon mukaan ruokapöydästä löytyy muutakin, kun kinkkua ja rosollia ja lanttulaatikkoa. En siis ihan vakavissani tykkää melkein mistään jouluruoasta.

HYVÄÄ JOULUA!<3

Myrjan on kaikessa säälittävyydessään ihan okei

Hassua miten tuntemattomalta, mutta kuitenkin niin kotoisalta Helsinki voi tuntua. Vaikka tiedän etten haluu jäädä enää tänne opiskelemaan (ei välttämättä muuten mitään vikaa, mutta joutuisin varmaan tekemään itsemurhan yliopiston harmaavihreissä bunkkeriluentosaleissa) niin silti tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän pelottavalta ajatukselta muuttaa yli 400km päähän kaikista sukulaisista ja PERHEESTÄ. Miten voin ikinä asua niin kaukana kaikista kaikkein rakkaimmista ihmisistä, en tiiä ja se ahistaa.

Mulla olis hirveesti ajatuksia ja hirveesti sanottavaa, mutta en kykene koulun jälkeen tekemään mitään muuta kun makaamaan peiton alla ja koomaamaan. Ihana tämän talvi, mutta onneks pimeyden keskellä on edes kunnolliset lumihanget!

Nyt suuntaan tuonne parhaan toverini tykö, toivottavasti se keittää mulle teetä.