Hassua miten tuntemattomalta, mutta kuitenkin niin kotoisalta Helsinki voi tuntua. Vaikka tiedän etten haluu jäädä enää tänne opiskelemaan (ei välttämättä muuten mitään vikaa, mutta joutuisin varmaan tekemään itsemurhan yliopiston harmaavihreissä bunkkeriluentosaleissa) niin silti tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän pelottavalta ajatukselta muuttaa yli 400km päähän kaikista sukulaisista ja PERHEESTÄ. Miten voin ikinä asua niin kaukana kaikista kaikkein rakkaimmista ihmisistä, en tiiä ja se ahistaa.
Mulla olis hirveesti ajatuksia ja hirveesti sanottavaa, mutta en kykene koulun jälkeen tekemään mitään muuta kun makaamaan peiton alla ja koomaamaan. Ihana tämän talvi, mutta onneks pimeyden keskellä on edes kunnolliset lumihanget!
Nyt suuntaan tuonne parhaan toverini tykö, toivottavasti se keittää mulle teetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti