I don't know how the hell we made it

Kevät on ottanut musta kii tiukasti, rutistanut otteessaan ja vieny multa täysin halun kirjottaa yhtään mitään järkevää. Mielessäni haaveilen vihreistä nurmista ja suuresta ruudullisesta viltistä, hyväntuoksuisista saippuakuplista, kesäisistä seikkailuista ja muusta jännittävästä ja ihanasta. Vaik nyt on vasta huhtikuu tuntuu, että eläisin jo keskellä kesääääää.



Elämässäni ei oo oikeastaan tapahtunu mitään uutta. Ainoastaan unirytmi on alkanu muuttumaan takasin siihen oikeaan, johon kuuluu siis noin neljä tuntia unta per yö. Silti aina aamuisin herään pirteenä, mitähän täällä tapahtuu.
Oon kans löytänyt vanhat rakkauteni musiikissa! Masentavan talven jälkeen on parhautta, kun tajuu, että vittu miten hyvää musiikkia kuuntelen.

Tätä mä taas en rakasta, en niin yhtään. Näin ohimennen vois sanoo, että on kovin tuskallista kaatuu pelatessaan sählyä ja siitä seurauksena liukua kaksi metriä parkettia pitkin ja täten rullata nahkansa irti kyynärpäästä. Älkää siis koittako, ei oo mitää herkkua yhyy.

Pakko viel hehkuttaa keväästä sen verran, että vaik tää kuva on otettu korkeintaan viikko sitten, ei nyt enää näy missään noita ihastuttavan valkoisia (mustia....) lumikasoja!

Blogger ei ilmeisesti halua mun lisäävän videoita tänne, mut tällä kertaa olinkin ovela että lälälää vaan.

http://www.youtube.com/watch?v=mBvSgUWklRM

http://www.youtube.com/watch?v=kC-imF1r89U

http://www.youtube.com/watch?v=7SlDBcW2Tgw

St-st-stuttering

Vaikka lomaa on kulunu vasta kaks päivää, oon onnistunu sekottamaan ajantajuni ihan totaalisesti. Niinku oikeesti, it's totally messed up. Ei mul oo mitään havaintoo siitä, mikä viikonpäivä nyt vois olla menossa, saati sit mistään vaativammasta, kuten vaik päiväyksestä. Ainut asia jonka tiedän varmasti on se, että ulkona on PIMEETÄ ja että nyt on huhtikuu. Varsin hienosti siis menee kaiken kaikkiaan!

Tän parin päivän sisään oon kerenny potee ainaki miljoonaa eri ahdistusta alkaen siitä, että näytän huonolta kaikissa vaatteissani. Sit kaikki varmasti inhoo mua sisäisesti, mul on rumat kädet, näytän kamalalta kaikissa kuvissa, jotka musta otetaan ja niin edelleen. Oon 110% varma, että lista vois jatkuu loputtomiin, oon niin toivoton tapaus. Mutta en oo sen antanu häiritä kuitenkaa liikaa, kosk oon viettäny kaks viimesintä päivää ihan mukavissa merkeissä. Eilen (ainaki muistaakseni tää tapahtu eilen, missä se ajantaju taas olikaa!!) käytii parin kaverin kanssa syömässä Rossossa ja sit mentii illaks vähä juhlimaan elämää. En sit kuitenkaa viihtyny siel itte, ni lähdin vähän ulos seikkailee.
Ah, Niinivaara on paras!!



Tänään oon ottanu itteeni niskasta kii ja tän takii sain tehtyy kaks lenkkiä. Tosin jos ny ihan rehellisiä ollaan täytyy myöntää, ni oikeesti sillä toisella lenkillä menin vaan stalkkaamaan söpöjä mopopoikia. Joo joo, meen seriously kävelemään pariks tunniks iha vaan sen takia että ihanat pojat ajaa mun ohi vielä enemmän ihanilla mopoilla.... Jos muut tytöt huokailee ku poika lähettää söpön tekstiviestin tai jotai muuta ihanaaaaaa, niin mä kyl meen heikoks pojasta, joka on mopon selässä. Rrrrr, plussaa on tietysti se, jos se mopo on derbi<3

You walk into the room and I, I-I, I, I, I-I, I
I wanna tell you, tell you, but I just can't speak
This shouldn't be so difficult
Tell me why I see you and I just can't breathe
You're like a bullet, boy, to my heart
You're like a very far shooting star
The very thing that I need
Look at how you get to me

Clumsy little heart

Tänään aamulla teki mieli sättiä itteeni ääneen, mut salaa kuitenki nautin huolimattomuudestani. Olin nimittäi siis laittanut epähuomiossa herätyskellon soimaan samaan aikaan, ku millon mun ois jo oikeestaan pitänyt seisoo bussipysäkillä... Onneks tajusin katsoo kelloa ja huomata, että mnulla oli 7 minuuttia aikaa suoriutua lämpimän peiton alta bussipysäkille seisomaan. Kaikki aamutoimet tuntu yllättävän kivuttomilta ottaen huomioon lähtökohdat, mut kaikista paras juttu tässä oli se, että kerkesin siihen bussiin!!!



Joo ja jos ette vielä tienny, nii mul on tollanen kaikin maailman mahdollisin tavoin ärsyttävin, vastenmielisin, hölmöin hauva. No on se ihan ok kuitenki. Oon ite omatoimisesti nimenny sen Nitroks, ihan vaan sen takia, ettei raukka ois joutunu kokemaan iskän harkitsemaa nimeä... (Harli, siis voiko maailmassa olla mitään kamalampaa nimee?) Onneks onnistuin pelastamaan koiran tuolta kamalalta kohtalolta! Vois kyllä osottaa enemmän kiitollisuutta...



Tiistaina tapahtu varsinainen ihme ja jaksoin/muistin ottaa kameran mukaan lenkille. Ei tota luonnonvalo voi ku vaa rakastaa ihan tuhat päivää liikaa kestäneen talven jälkeen.



Vaikka kengät kastu jo lenkin ensimmäisillä metreillä, jatkoin silti kävelemistä tyhmästi hymyillen. Se hymy oli sellanen hallitsemattomissa oleva, you know?
Huomaatteko (huomaattehan saatana), ku kinokset on jo alkanu uhkaavasti madaltumaan?

Lenkillä mulle iloa aiheutti hyppiminen loskaisten lätäköiden yli, asunto jossa ei ollukaan televisio päällä (selvennykseksi; aina ku kävelen niiden rivitalojen ohi, on aina siinä samassa asunnossa televisio päällä. Oikeesti, ihan vittu aina!), Nitro joka ei haukkunu yhtään kertaa vastaantuleville koirille(?!?!?!), katuvalojen syttyminen päälle ja ainaki miljoona muuta ihmeellistä asiaa. Musta tuntuu siltä, ku kaikki tutut asiat ois taas kertaalleen uusia ja vieraita. Onneks niin, ois masentavaa tottuu asioihin, jotka on kerta toisensa jälkeen aina vaa yhtä hienoja.



Rakastan ihmisiä, jotka näyttää hyviltä. Rakastan ihmisiä, joilla on nätti hymy, pitkät ja kiharat hiukset, jotka näyttävät iloisilta ja nauravat ääneen, ihmisiä joita on vaikee analysoida. Mä rakastan miettiä ja pohtia ihmisten luonteita, kaveripiiriä, lempiartisteja.
Mä seuraan sivusta ja olen kaikista perillä. Mä tunnen kaikki, mutta kukaan ei tunne mua.

Voisin vaik heti luetella, ketkä kaikki käyttää bussi numero 1:stä. Enhän mä mitää nimiä tiedä, vain ulkonäön ja kotipysäkin. Siksipä maailmani järisee aina, kun vahingossa saan selville, missä kukin oikeesti asuu. Näin on käyny ehkä hmm öö viidesti ja inhoan sitä aina vaa yhtä paljon. Kiharahiuksinen mies joka lukee bussissa artikkeleita, asuu vaaleansinisessä omakotitalossa juuri kukkakaupan vieressä aika lähellä mun hoodsei. Se istuu keskiviikkona ruokapöytänsä ääressä ja syö normaalia ateriaansa, mutta niinkin normaali asia meinaa kaataa mun pienen maailmani. On niin tylsää, että jokaisella bussia käyttävällä ihmisellä on oma koti ja kaikkien kanssa samanlaiset inhimilliset tarpeet.

Voisinko hypätä sellaiseen bussiin, jossa käsite 'normaali elämä' on tuntematon?