Joo ja jos ette vielä tienny, nii mul on tollanen kaikin maailman mahdollisin tavoin ärsyttävin, vastenmielisin, hölmöin hauva. No on se ihan ok kuitenki. Oon ite omatoimisesti nimenny sen Nitroks, ihan vaan sen takia, ettei raukka ois joutunu kokemaan iskän harkitsemaa nimeä... (Harli, siis voiko maailmassa olla mitään kamalampaa nimee?) Onneks onnistuin pelastamaan koiran tuolta kamalalta kohtalolta! Vois kyllä osottaa enemmän kiitollisuutta...
Tiistaina tapahtu varsinainen ihme ja jaksoin/muistin ottaa kameran mukaan lenkille. Ei tota luonnonvalo voi ku vaa rakastaa ihan tuhat päivää liikaa kestäneen talven jälkeen.
Vaikka kengät kastu jo lenkin ensimmäisillä metreillä, jatkoin silti kävelemistä tyhmästi hymyillen. Se hymy oli sellanen hallitsemattomissa oleva, you know?
Huomaatteko (huomaattehan saatana), ku kinokset on jo alkanu uhkaavasti madaltumaan?
Lenkillä mulle iloa aiheutti hyppiminen loskaisten lätäköiden yli, asunto jossa ei ollukaan televisio päällä (selvennykseksi; aina ku kävelen niiden rivitalojen ohi, on aina siinä samassa asunnossa televisio päällä. Oikeesti, ihan vittu aina!), Nitro joka ei haukkunu yhtään kertaa vastaantuleville koirille(?!?!?!), katuvalojen syttyminen päälle ja ainaki miljoona muuta ihmeellistä asiaa. Musta tuntuu siltä, ku kaikki tutut asiat ois taas kertaalleen uusia ja vieraita. Onneks niin, ois masentavaa tottuu asioihin, jotka on kerta toisensa jälkeen aina vaa yhtä hienoja.
Rakastan ihmisiä, jotka näyttää hyviltä. Rakastan ihmisiä, joilla on nätti hymy, pitkät ja kiharat hiukset, jotka näyttävät iloisilta ja nauravat ääneen, ihmisiä joita on vaikee analysoida. Mä rakastan miettiä ja pohtia ihmisten luonteita, kaveripiiriä, lempiartisteja.
Mä seuraan sivusta ja olen kaikista perillä. Mä tunnen kaikki, mutta kukaan ei tunne mua.
Voisin vaik heti luetella, ketkä kaikki käyttää bussi numero 1:stä. Enhän mä mitää nimiä tiedä, vain ulkonäön ja kotipysäkin. Siksipä maailmani järisee aina, kun vahingossa saan selville, missä kukin oikeesti asuu. Näin on käyny ehkä hmm öö viidesti ja inhoan sitä aina vaa yhtä paljon. Kiharahiuksinen mies joka lukee bussissa artikkeleita, asuu vaaleansinisessä omakotitalossa juuri kukkakaupan vieressä aika lähellä mun hoodsei. Se istuu keskiviikkona ruokapöytänsä ääressä ja syö normaalia ateriaansa, mutta niinkin normaali asia meinaa kaataa mun pienen maailmani. On niin tylsää, että jokaisella bussia käyttävällä ihmisellä on oma koti ja kaikkien kanssa samanlaiset inhimilliset tarpeet.
Voisinko hypätä sellaiseen bussiin, jossa käsite 'normaali elämä' on tuntematon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti