Ei oo vielä pimeää, kun astun ulko-ovesta ulos. Raikas ilma ottaa mut vastaan ja hengitän kirpeää syksyistä ilmaa pienesti hymyillen. Mä rakastan syksyä.
Ilma on ollu viileä jo koko päivän ajan, mut näin illalla huomaan sen muuttuvan jo entisestään kylmemmäks.
Kävelylenkkini edetessä huomaan, kuinka taivas muuttaa väriään ja tulee tummemmaksi. Se paljastaa tähdet, ne tuikkii nyt jo selvästi tummaa taivasta vasten.
Alkaa olla jo inhottavan kylmä, lapastenkin alla sormet muuttuu kohmeisiks. "Hassua", mä mietin ja jatkan kuitenkin matkaani.
Aikaisemmat päivän tapahtumat painaa mielessä. Oikeastaan kaikki mahdollinen painaa mieltä, on vaikee yrittää ajatella positiivisesti, kun tekis mieli olla vaan alakuloinen. Syysmasennus on tainnu taas iskee kyntensä muhun, ihan ku ei olis jo tarpeeks taas muustaki stressattavaa. Mitä ihmettä, eihän mulla edes ole mitään mistä stressata.
Yhtäkkiä sä tulet mieleen. Koitan muistella, milloin oisin viimeks viettäny aikaa sun luona. Tai edes nähnyt ohimennen. En mä muistanut.
En melkein enää muista sun ääntäs, joten päätän soittaa sulle. Vastaat yhtä ilosesti, ku aina ennenkin. Sulla on kuitenkin kiireitä etkä kerkee jutella.
Tuntuu taas kurjalta, miksi pitikään soittaa.
9/28/2010
I've found what I've been missin' lately, it's the reason why my heart's been racing
(Koska en ikinä laita kuvia ja päätin, että kerrankin voisi)
Tänään on tiistai. Gosh, tuntuu että tätä viikkoa ois kestäny jo kolme kuukautta ja silti, tänään on vasta tiistai.Ei tee mieli hyppiä riemusta, mutta kai tää on vaan kestettävä.
Eihän tässä viikossa mitään rankkaa ees oo, joka päivä vaan hinaa ittensä sängystä kouluun, vääntää pari esseetä ja tulee takasin peiton alle lukemaan seuraavaan kokeeseen(ketä mä yritän huijata, sänky->koulu->koti->datis).
Whoah mikä saavutus, ei tällä tekemisenmäärällä oikein ylpeillä.
Oon myös valitettavasti huomannu, miten helposti pärjää asenteella 'toisinaan on ihan ok luovuttaa'... Voisin myös oppia siihen, että toi termi "toisinaan" sit tosiaan tarkottaa satunnaisia kertoja, ei jokaikistä koetta mihin yritän lukee. :D
Toinen asia johon tartteis parannusta on se, että en pyrkis tekemään koetta siinä 60 minuutissa, joka siellä on pakko istuu, kun voisin olla myös sen 120 minuuttia ja saada aikaan jotain mestarillista.
Oon sinänsä ihan hyvä kirjottamaan esseitä ja saankin mielenkiinnon pidettyä hommassa mukana ihan kiitettävästi, mut heti ku kello tulee 10:00 ja osa porukasta valuu pois luokasta, mun mielenkiinto loppuu ihan täysin koko hommaa kohtaan ja rustaan nopeesti jonkun päätöslauseen ja heitän paperin kokeenvalvojalle. Hyvä minä?
Toisaalta, aivan vitun sama. Läpi pääsen kuitenkin, enkä oo oikein ikinä perustanu noista numeroista. En oo ikinä jaksanu asettaa itelleni tavotteita, ei mua kiinnosta saada hyviä numeroita. Joudun kuitenkin tekemään vielä tuhat koetta lisää, vaikka menis kuinka hyvin. Mitä ideaa siis päntätä jokaiseen kokeeseen ja nähdä hirvee vaiva vaan sen takia, että saisit yhden kiitettävän siihen paperiis.
Parhaimmassa tapauksessa sillä ei oo mitään tekemistä tulevaisuuden kanssa, eli käytännössä teet tavotteita saadakses paperiis numeron, joka näyttää hyvältä. Joo, kiitos mutta ei kiitos.
En vaan oo ikinä ymmärtäny ja tuskin tällä menolla tuun ikinä ymmärtämään.
Meidän elämänkatsomustiedon koe oli aika vaativa, mutta olin kuitenki ylpee itestäni, koska sain kirjotettua molemmista aiheista suht kattavat esseet. Toinen niistä tehtävistä oli otettu ylioppilaskokeista, ja koska se aihe herätti mussa paljon mielipiteitä niin sain heitettyä sen kaiken aivo-oksennuksen(..what?) suht fiksusti paperille. Kaikista eniten pelkäämäni koe on nyt ohi, eikä se ees menny niin vituiks mitä jänskätin!
Mulla on hyvä mieli, vaikka väsyttää ihan järkyttävän paljon. Nukuin viime yönä merkittävän paljon jos vertaa normaaliin unirytmini (7h vs. 9h), mutta edelleen oon ihan nuutunu. Ihan kohta pitäis lähteä polkemaan kaupunkiin, koska toimistolla meillä on pienimuotoinen kokous Jalorockista.
Oon ollu niin huono nuvalainen että itkettää, pitää korjata tää asia mitä pikimmiten. Joten en valita että joudun polkemaan liian monta kilometriä keskustaan ja vielä saman verran takasin, vaikka väsyttää ihan tuhottomasti.
Latasin just sitäpaitsi puhelimelle lisää musiikkia, rakastan Comes with music -toimintoa, tää on niin pirullisen nerokas ja käytännöllinen. Ipod on ollu pölyttymässä jo pitkään, vaikka on se kyllä vieläkin mun kultsi number 1.
Oliver on sen nimi ja se on oranssi ja sain sen jouluna lahjaks. Joo... Nippelitiedon nappulatrivia, tiedetään.
Toisinaan tuntuu, että tää blogi on mun paras kaveri. Kinda surullista, mut tavallaan aivan vitun helmeä.
Märakastantätäääääääääää ♥
9/25/2010
9/24/2010
This is how we like to do it in the murder scene
Onko mitään niin kuningasta, kun datata ja syödä samaan aikaan niin inhottavan epäterveellistä ruokaa, että pelkästään sitä kattomalla luulis kertyvän kiloja +5kg (munakasta, se ei ehkä näytä valmiina rasvaselta mutta ulkonäkö voi pettää) ja samalla lukee laihdutusblogeja, jotka mun omasta mielestä on säälittävintä ikinä. Sry nyt vaan, mutta hei ihan oikeesti!
Voisin tässä laittaa yhden lainauksen tästä blogista.
C'mon, armoa? Kuulostaa siltä, että ei tuo laihdutus/laihana pysyminen oo mitään herkkua. Varmaan olis mullaki melkoinen tatti otsassa, jos en vois syödä lakritsijäätelöä ja juoda kaakaota samalla kun makaan sohvalla lämpimän peiton alla. Syö vaan sitä porkkanaas saatana.
Syksy on muuten nyt tullu virallisesti, meidän pihan vaahterat ei oo enää melkein mistään kohti vihreitä! Sataa lähes taukoamatta ja en muista millon oon viimeks nähny auringon.
Koeviikko alko virallisesti tänään, mutta tein jo eilen ensimmäisen kokeen, joka oli siis psykologian koe. Tänään aamulla oli sitten vuorossa matikka ja olin tehnyt kokeen 50 minuuttia alottamisen jälkeen, SCORE. Ois voinu ehkä panostaa vähän enemmän, skippasin ihan suosiolla kaikki tehtävät joissa mainittiin tynnyrin tilavuus + öljyvuoto + kuinka paljon aikaa menee? -kysymykset.
Nähtävästi oon kuitenkin ihan turhaan stressannu koeviikosta, ei ne kokeet nyt niin mahdottoman vaikeita oo. Vähintään puolet jutuista tietää ja esseessä on vaan hyvä muistaa se shitin taitava jauhaminen, sillä pärjää aina. Matikassa tosin ei oo tuota mahdollisuutta ja sen takia ristin käteni(jalkojenkaan ristiminen ei ois pahitteeks) ja toivon kovasti, että pääsisin läpi lyhyen matikan ekasta kurssista.
Vihaan matikkaa, ruotsia, kemiaa, fysiikkaa ja kemiaa = lähes puolia aineita mitä on pakko opiskella hahah. Hyvä minä, miksi tulinkaan lukioon?
Tuo venäjä on tosin vaan sellanen ainut, jossa en pärjää vaikka miten kovasti tahtoisin ja sen takia suuntaan niikalle ens syksyks. Rakastan norssia ja ihmisiä siellä, opettajat on ihania ja ruoka hyvää, rakastan hyppiä niitä ns päärappusia alas ja ylös, rakastan tupaa, rakastan sitä tunnelmaa siellä, rakastan mun omaa pientä(isoa) sinistä loksua. Mutta kaikesta tuosta huolimatta en vaan voi jäädä ja se jos joku todellakin hajottaa!
Pakko saada lukio käytyä läpi ja se ei tuu onnistumaan, jos joudun opiskelemaan venäjää pitkänä. Ja koska se nyt mun kohdalla sattuu olemaan pakollista, pitää mennä toiseen paikkaan. Ja sydän itkee verta, en mä haluais.
Ja tarviin jonkun, jonka ansiosta voin kuunnella myös surullisia biisejä ilman että itken. Raaka fakta ja isken sen nyt pöytään.
ps. Voisin elää pelkästään käyttäen näitä sanoja : jees, parasta, kuosit, vittu, saatana, ei, öö, score
Voisin tässä laittaa yhden lainauksen tästä blogista.
'Hollywoodissa on onneksi tajuttu tämä juttu jo kauan aikaa sitten, ja siellä ollaan täysin samalla aaltopituudella mun kanssa. Lihavuus ei vaan myy, koska se on vastenmielistä katseltavaa. Hikisiä valaita joutuu näkemään liikaa oikeassakin elämässä ihan joka paikassa, miksi kukaan siis vielä maksaisi siitä että pääsee katsomaan niitä oikein suurelta valkokankaalta? Kukaan vakavasti otettava elokuvantekijä ei palkkaa yhteenkään päärooliin ihmistä, jolla ei ole taitoa edes pitää kroppaansa kunnossa. Ellei sitten kyse ole komediasta, jossa on tarkoitus vain nauraa sen läskin säälittävyydelle ja sille miten se feilaa kaiken elämässään vaan siksi kun sattuu olemaan sellainen tankkeri.'
C'mon, armoa? Kuulostaa siltä, että ei tuo laihdutus/laihana pysyminen oo mitään herkkua. Varmaan olis mullaki melkoinen tatti otsassa, jos en vois syödä lakritsijäätelöä ja juoda kaakaota samalla kun makaan sohvalla lämpimän peiton alla. Syö vaan sitä porkkanaas saatana.
Syksy on muuten nyt tullu virallisesti, meidän pihan vaahterat ei oo enää melkein mistään kohti vihreitä! Sataa lähes taukoamatta ja en muista millon oon viimeks nähny auringon.
Koeviikko alko virallisesti tänään, mutta tein jo eilen ensimmäisen kokeen, joka oli siis psykologian koe. Tänään aamulla oli sitten vuorossa matikka ja olin tehnyt kokeen 50 minuuttia alottamisen jälkeen, SCORE. Ois voinu ehkä panostaa vähän enemmän, skippasin ihan suosiolla kaikki tehtävät joissa mainittiin tynnyrin tilavuus + öljyvuoto + kuinka paljon aikaa menee? -kysymykset.
Nähtävästi oon kuitenkin ihan turhaan stressannu koeviikosta, ei ne kokeet nyt niin mahdottoman vaikeita oo. Vähintään puolet jutuista tietää ja esseessä on vaan hyvä muistaa se shitin taitava jauhaminen, sillä pärjää aina. Matikassa tosin ei oo tuota mahdollisuutta ja sen takia ristin käteni(jalkojenkaan ristiminen ei ois pahitteeks) ja toivon kovasti, että pääsisin läpi lyhyen matikan ekasta kurssista.
Vihaan matikkaa, ruotsia, kemiaa, fysiikkaa ja kemiaa = lähes puolia aineita mitä on pakko opiskella hahah. Hyvä minä, miksi tulinkaan lukioon?
Tuo venäjä on tosin vaan sellanen ainut, jossa en pärjää vaikka miten kovasti tahtoisin ja sen takia suuntaan niikalle ens syksyks. Rakastan norssia ja ihmisiä siellä, opettajat on ihania ja ruoka hyvää, rakastan hyppiä niitä ns päärappusia alas ja ylös, rakastan tupaa, rakastan sitä tunnelmaa siellä, rakastan mun omaa pientä(isoa) sinistä loksua. Mutta kaikesta tuosta huolimatta en vaan voi jäädä ja se jos joku todellakin hajottaa!
Pakko saada lukio käytyä läpi ja se ei tuu onnistumaan, jos joudun opiskelemaan venäjää pitkänä. Ja koska se nyt mun kohdalla sattuu olemaan pakollista, pitää mennä toiseen paikkaan. Ja sydän itkee verta, en mä haluais.
Ja tarviin jonkun, jonka ansiosta voin kuunnella myös surullisia biisejä ilman että itken. Raaka fakta ja isken sen nyt pöytään.
ps. Voisin elää pelkästään käyttäen näitä sanoja : jees, parasta, kuosit, vittu, saatana, ei, öö, score
9/20/2010
So baby please take my hand&you'll never be alone again
Se fiilis, kun huomaat olevasi niin totaalisen solmussa ihan kaiken mahdollisen kanssa, pure love. Not, tekis mieli kirota ja itkeä ja nauraa ja vajota sängyn alle ja nukkua. Nukkua aivan vitunmoisen paljon, seuraavan viiden vuoden edestä.
Ei tässä näin pitäny käydä koska mun piti;
a. Olla hyvä lukiolainen ja tehdä läksyt ja opiskella ja muuta shittiä. Miks ees ikinä menin vakuuttamaan itteni tuollasella puheella? Ihan kun en tuntis itteäni tarpeeks hyvin, jotta voisin kertoa, että ei tuu kyllä tapahtumaan ihan lähiaikoina toi reippaus esimerkiksi koulutöitä kohtaan. Ei mua ikinä oo mitenkään erityisemmin kiinnostanu kirjoittaa esseetä ja tarkastella eri eettisiä näkökulmia siinä... Torstaina deadline ja erittäin huonolta näyttää, hyvä minä. Mä vihaan lukiota.
b. Olla järkevä ja fiksu ja miettiä asioita käytännöllisistä näkökulmista. Toivoisin niin kovasti, että joku iskis mut seinää vasten ja tivais ahkerasti, että mitä vittua mahtaa liikkua pääni sisällä. Noh lohdullista on kuitenki se, että itsehän minä loppujen lopuksi pyörin tuskissani ja hakkaan päätä seinään. Yeaaaaah.
c. En ees keksi tähän enää mitään järkevää. Pointti oli kuitenkin se, että pitäis ottaa itteään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä ja oikaista selkäranka täältä jostain ruudun takaa. Ei varmaan pieni ero tästä tietokoneesta tekis ollenkaan pahaa, vois vaikka saada aikaseks sen käsitekartan historiasta huomiseks. Tai kolmisivuisen esseen kuolemanrangaistuksesta torstaiksi valmiiks. Tai onnistusin vaikka lukemaan psykologian kokeeseen (joka on torstaina) ja ehkä jopa parhaimmassa tapauksessa ymmärtää ne asiat. Oh god, koeviikko alkaa torstaina.
Ei perkeleen perkele.
Ei tässä näin pitäny käydä koska mun piti;
a. Olla hyvä lukiolainen ja tehdä läksyt ja opiskella ja muuta shittiä. Miks ees ikinä menin vakuuttamaan itteni tuollasella puheella? Ihan kun en tuntis itteäni tarpeeks hyvin, jotta voisin kertoa, että ei tuu kyllä tapahtumaan ihan lähiaikoina toi reippaus esimerkiksi koulutöitä kohtaan. Ei mua ikinä oo mitenkään erityisemmin kiinnostanu kirjoittaa esseetä ja tarkastella eri eettisiä näkökulmia siinä... Torstaina deadline ja erittäin huonolta näyttää, hyvä minä. Mä vihaan lukiota.
b. Olla järkevä ja fiksu ja miettiä asioita käytännöllisistä näkökulmista. Toivoisin niin kovasti, että joku iskis mut seinää vasten ja tivais ahkerasti, että mitä vittua mahtaa liikkua pääni sisällä. Noh lohdullista on kuitenki se, että itsehän minä loppujen lopuksi pyörin tuskissani ja hakkaan päätä seinään. Yeaaaaah.
c. En ees keksi tähän enää mitään järkevää. Pointti oli kuitenkin se, että pitäis ottaa itteään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä ja oikaista selkäranka täältä jostain ruudun takaa. Ei varmaan pieni ero tästä tietokoneesta tekis ollenkaan pahaa, vois vaikka saada aikaseks sen käsitekartan historiasta huomiseks. Tai kolmisivuisen esseen kuolemanrangaistuksesta torstaiksi valmiiks. Tai onnistusin vaikka lukemaan psykologian kokeeseen (joka on torstaina) ja ehkä jopa parhaimmassa tapauksessa ymmärtää ne asiat. Oh god, koeviikko alkaa torstaina.
Ei perkeleen perkele.
9/18/2010
Ja kun sen sydämen särkee se sänkyyn jää
On ehkä mahtavinta omistaa jatkuvasti vaihtelevat mielialat. Selostan tarkemmin joskus myöhemmin, piti vain tulla kirjoittamaan, että vähän liian läheltä liippas eilen;
Muistatko miltä tuntuu
Juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta
Kastella jalat heinikossa, tanssittaa tyttöä laiturilla
Siellä missä kaislat kumartaa
Muistatko miltä tuntuu
Juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta
Muistatko miltä tuntuu
Kastella jalat heinikossa, suudella poikaa aidan takana
siellä missä nokkoset lakastuu
Muistatko miltä tuntuu
Juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta
Kastella jalat heinikossa, tanssittaa tyttöä laiturilla
Siellä missä kaislat kumartaa
Muistatko miltä tuntuu
Juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta
Muistatko miltä tuntuu
Kastella jalat heinikossa, suudella poikaa aidan takana
siellä missä nokkoset lakastuu
9/14/2010
9/13/2010
This is what we live and what we see
...Ja me tuskin voimme nähdä mitään tuon kaatosateen takana.
Mun tyyny tuoksuu hyvältä, hiukset on nykyisin jatkuvalla toistolla kiharana, en ikinä oo ajoissa psykologian tunnilla, on tavallaan kaipuu johonkin, omistan huonoimman muistin ja tästä johtuen en ikinä saa tehtyä läksyjä.
Koeviikko lähestyy, Juha Tapio oli ehkä ihaninta lauantaina, olin ensimmäistä kertaa mopopojan kyydissä(vihdoin ja viimein!! SCORE), katoin kahdesti huonoimman leffan pitkiin aikoihin ja mikä parasta, maksoin siitä hyvästä 5e, oon nukkunu viimeset kolme yötä lattialla, on vaikeeta nukahtaa iltaisin, aivastaminen on hirveen ärsyttävää ja tuntuu inhottavalta, löysin kaapista rennot housut enkä tienny niiden olemassaolosta, pyöräily kouluun ei oo enää ihan niin perseestä, huomenna ehkä mahdollisesti esittelen nuorisovaltuustoa Norssille ja voin kertoa että EN HALUA, oon huomannu että pelkään hämähäkkejä ja 'pelätä' on törkeää vähättelemistä, en lintsannu tänään matikan tunnilta vaikka olis ollu mainio mahdollisuus, selvisin venäjän suullisesta kokeesta, syötiin saanan kanssa 200g lakritsia ja liikaa kaikkee muutakin safkaa mitä vaan nenän edestä löyty.
Oikeestaan mun elämä on mainiota.
Mun tyyny tuoksuu hyvältä, hiukset on nykyisin jatkuvalla toistolla kiharana, en ikinä oo ajoissa psykologian tunnilla, on tavallaan kaipuu johonkin, omistan huonoimman muistin ja tästä johtuen en ikinä saa tehtyä läksyjä.
Koeviikko lähestyy, Juha Tapio oli ehkä ihaninta lauantaina, olin ensimmäistä kertaa mopopojan kyydissä(vihdoin ja viimein!! SCORE), katoin kahdesti huonoimman leffan pitkiin aikoihin ja mikä parasta, maksoin siitä hyvästä 5e, oon nukkunu viimeset kolme yötä lattialla, on vaikeeta nukahtaa iltaisin, aivastaminen on hirveen ärsyttävää ja tuntuu inhottavalta, löysin kaapista rennot housut enkä tienny niiden olemassaolosta, pyöräily kouluun ei oo enää ihan niin perseestä, huomenna ehkä mahdollisesti esittelen nuorisovaltuustoa Norssille ja voin kertoa että EN HALUA, oon huomannu että pelkään hämähäkkejä ja 'pelätä' on törkeää vähättelemistä, en lintsannu tänään matikan tunnilta vaikka olis ollu mainio mahdollisuus, selvisin venäjän suullisesta kokeesta, syötiin saanan kanssa 200g lakritsia ja liikaa kaikkee muutakin safkaa mitä vaan nenän edestä löyty.
Oikeestaan mun elämä on mainiota.
9/10/2010
I still keep your pictures underneath my bed
Haikeaa ja hassua, mikä yhdistelmä. On lämmintä ja aurinkokin paistaa pitkästä aikaa, nuvatoverit on höpsöjä ja niillä on vähintäänkin super omituisia visioita, jotka saa pakostakin nauramaan, mopo on vihdoin korjattu ja sillä on niin taivaallista ajaa(!!), maailman söpöin aropupu on mun kanssa samoilla ruotsin tunneilla seuraavassa jaksossa ja edessä on mitä mainioin viikonloppu. Ja silti joku tuntuu kaivertavan tuolla jossain rintalastan ja kylkiluiden alla, MIKSI? Ehkä se muistuttaa vaan olemassaolollaan siitä, että joskus on hyvä olla surullinen.
I'd like to tell you some strange and funny things
About the way I feel and see the world
You used to listen me with a smile on your face
And when we were spending time at your place and I had to go
You looked me with your such a sad eyes and said 'don't go, please stay for a while'
But now you just turn your back without even saying goodbye
I'd like to tell you some strange and funny things
About the way I feel and see the world
You used to listen me with a smile on your face
And when we were spending time at your place and I had to go
You looked me with your such a sad eyes and said 'don't go, please stay for a while'
But now you just turn your back without even saying goodbye
9/09/2010
Just a flipping thought?!
Tänään oli ehkä ainakin toisiks hauskin lenkki ikuisuuksiin.
AND THAT'S ALL.
(Joskus pelkään tikahtuvani omaan oveluuteeni ja "hauskuuteni")
Ps. Oon tällä hetkellä erittäin hämmentyny, kun en tiedä kumpi henkilöistä on oikea ja kenelle laitan viestiä ja että kumman niistä oon kutsunu meille vai oonko kutsunu molemmat ja mitä täällä ylipäätään edes tapahtuu?!
-
His best days will be some of my worst
He finally met a girl that's gonna put her first
While I'm wide awake he's no trouble sleeping
What am I supposed to do when the best part of me was always you
What am I supposed to say when I'm all choked up and you're ok
-
'Cause if one day you wake up and find that you're missing me
And your heart starts to wonder where on this earth I could be
Thinking maybe you'll come back here to the place that we'd meet
And you'll see me waiting for you on the corner of the street
AND THAT'S ALL.
(Joskus pelkään tikahtuvani omaan oveluuteeni ja "hauskuuteni")
Ps. Oon tällä hetkellä erittäin hämmentyny, kun en tiedä kumpi henkilöistä on oikea ja kenelle laitan viestiä ja että kumman niistä oon kutsunu meille vai oonko kutsunu molemmat ja mitä täällä ylipäätään edes tapahtuu?!
-
His best days will be some of my worst
He finally met a girl that's gonna put her first
While I'm wide awake he's no trouble sleeping
What am I supposed to do when the best part of me was always you
What am I supposed to say when I'm all choked up and you're ok
-
'Cause if one day you wake up and find that you're missing me
And your heart starts to wonder where on this earth I could be
Thinking maybe you'll come back here to the place that we'd meet
And you'll see me waiting for you on the corner of the street
9/05/2010
Your smile shines like a sun of a summer night
Before I met him I was sad
Ja surullinen olinki. Niin hirveen epävarma itestäni, ulkonäöstäni, käyttäytymisestäni. Niin epävarma ku vaan olla ja voi, häpeissäni ja alistunu ja tyytymätön lähes kaikkeen itessäni (vaikka oon kyllä sormistani tykänny aina hehe...). Kyllähän mä kuiteski hymyilin ja oli tosi hyviä päiviä ja niitä oli moniaki, mut silti jotai puuttu. Kaiken sen ilon takana tuntu tosi pahalta jatkuvasti ja ihan koko ajan, ei se ny ihan normaalia ole. Jos joku ulkopuolinen ois kattonu, ois se luultavasti nähny silmiensä edessä ihan normaalin tytön. Ei hajuakaan siitä, miten paljon mun mielessä myllers, tai miten paljon vihasin itseäni. Vihata on jopa omasta mielestäni voimakas sana, mut sen voimakkaampaa sanaa ei löydy tähän tilanteeseen. Kai mä kuitenki aina olin tienny, että asioiden pitää muuttua. Sä viimeistään sait potkittua muhun sitä toivottua ryhtiä.
And it's all in how you mix the two
And it starts just where the light exists
Se oli ehkä ennen kesäloman alkua. Tai sit ihan kesäloman alun jälkeen, ei ainakaa hirveästi sen yli. Oltiin juteltu jo aikaisemminkin parisen kertaa, mut niistä keskusteluista en oikein muista mitään. En saanu sillon suhun tuntumaa tai päässy yhtään millään tavalla samalle aaltopituudelle. Tällä kertaa asiat oli kuitenki muuttunu ja emmä tiä, jotenki vaa klikkas yhteen tosi hyvin.
Viikkoja kulu ja juteltiin koko ajan enemmän sellasta syvällistä shittiä. Fiilikset oli ihan mielettömät, musta tuntu tosi kivalta ku sain suhun sellasen yhteyden. Olin kuitenki tienny sut jo vuosia, mutta vasta nyt sain nähdä sillai vähä pintaa syvemmälle. Jotenki kaikki pienet ja turhaltaki tuntuvat asiat muuttu vähä enemmän tarpeellisiks, kun sä halusit ite vapaaehtoisesti kertoo ne mulle. Mulle, jolle kommunikointi toisten ihmisten kanssa tuntu olevan yks maailman vaikeimmista jutuista.
I will thank you and I will sing
Until you see the real side of how I feel
Mitä paremmin tutustuttiin, sitä nopeemmin mielialat alko vaihtuu enemmän positiivisiks. Ei enää jaksanu kattoo peiliin ja tuntee syvää epätoivoo omasta naamasta. Sillon kelasin ekaa kertaa että mitä vittua, tää naama on ja pysyy, vaik miten syvästi sitä inhoisin. Huoh minä.
About joka päivä laitoin sulle hulvattomia viestejä töihin ja tiesin, että ne tekee sun päivistä ees vähän parempia.
It's a feeling that you can’t miss
And it burns a hole through everyone that feels it
Sitten tuli se lauantai. Vaik en päivämäärää kykene muistamaan, se oli lauantai ja siitä oon kyl aika varma. Kello oli jotain lähemmäs kymmenen, ku lähetit viestin että voisinko tulla jonneki sun kaverin synttäreille. Mietin hetken, pakkasin tavarani ja lähdin polkemaan sinne päin. Matkaa oli enemmän ku pari kilometrii, mutta se tuntu silti lyhyemmält ku ikinä. (Miks kirjotan näin dramaattisesti...)
Ku pääsin siihen talon pihaan, en oikein tienny et miten päin olis pitäny olla. Pitää kestohymyy naamalla? Olla sellanen rento ja chill? Ainut asia joka oli ihan varma oli se, että mua hermostutti iha vitusti. Jaa, no ilmeisen turhaa se kuitenki oli ja sen tiesin samalla sekunnilla, ku avasit sen pirun oven mulle.
I will thank you for everything in good
With all this talk about souls under foreign skies
Itse ilta suju varsin mukavasti, humaltuneiden ihmisten kanssa on oikeestaan tosi helppo tulla toimeen. Siitä huolimatta tuijotin seinää ja olin hiljaa tai vaihtoehtoisesti kävin vilkasta keskustelua jo entuudestaan tutun kaverini kanssa ja vältin awkwardia katsekontaktia sun kanssa. En tienny mitä mun ois pitäny sanoo, vaik en sinällään ees halunnu pois siitä tilanteesta. Siispä päätin olla hiljaa ja kattoo muualle, kuinka tyypillistä mua. Onneks kuitenki jossain vaiheessa porukka alko valumaan joko pois juhlista, tai sit ihan nukkumaan. Jäätiin sit kahestaan samaan huoneeseen, pienes kerrostaloasunnossa ku toi erillisten nukkumapaikkojen järkkääminen oli astetta vaikeempaa. Meidän kohtaloks oli valikoitunu olohuone. Olit jo menossa nukkuun, ku keräsin itteni ja sanoin jotain. Pienen alkukankeuden ja awkwardien hetkien jälkeen - luojalle kiitos - me kuitenki juteltiin iha asiallisesti. Emmä tiedä oliko se ilmapiiri jotenki turvallinen, mut oli oikeestaa aika helppo puhuu.
Jossai vaiheessa sit pystyyn nukahtaminen ei ollut enää mahdottomuus ollenkaan, ni alettii sit valumaan nukkumaan. Mun sohva oli tosi epämukavan näkönen ja kiristyksen ja uhkailun ja mankumisen kautta sain jäädä sun sänkyys nukkuu. Sekavissa tunnelmissa kaivauduin peiton alle ja mietin, kui uskomattomalta se koko homma ois vaikuttanu viel jotai kymmentä tuntia aikaisemmi. Sillon yöllä piirsin muuten ensimmäistä kertaa selkääs. Siitä tuli jotenki kai meidän yhteinen juttu, ku kutsuit mua mestaripiirtäjäks. Voi miten ällösöpöööööööööööö!
Mun ois tehny mieli kiljua riemusta, kerrankin kaikki oli täydellisen hyvin ja mua nauratti koko ajan.
Could we dim the sun and wonder where we've been?
Aamu on morkkisten kulta-aikaa. Kelasin jotenki ettei oltas enää yhtä puheliaita, mitä ennen niitä synttäreitä, mut kai se sit jotenki sutviutu siitä. Ainaki me nähtiin ihan käsittämättömän monesti. Yökyläilyt oli kyl silti mun ehdoton lemppari, emmä tiedä ees miks. Olit vaa nii söpöihkujee ku nukuit ja mua vituttiärsyttinauratti ku heräsin yöllä siihe että sun hiukset tökkii naamaan. Saatana....
Cause I need your sway, because you always pay for it
And I, and I need your soul because you're always soulful
Rakastin sitä, kun silitit mun hiuksia. Tai ku mä selvitin sun takkuisia ja sotkuisia hiuksias. Oikeestaan se oli kyl aika perseestä, mut toivoin et joku päivä mul ois yhtä pitkät hiukset......haha. Mut anyways, mul on ikävä sitä ku kutitat mua etkä lopeta, vaik kuinka huudan ja anelen sua lopettaan. Sitä, kun makaan hiljaa vieressäs ja kuuntelen ku soitat kitaraa. Sitä ilmettä ja pilkettä silmissäs, ku selität innostuneena jotai.
Toivottavasti et ikinä lue tätä.
Mul on ikävä sitä, ku olitte Valtun kaa meillä. Sitä kun tehtii onnistuneesti ruokaa sekä uunissa, että kaasugrillissä. Vaik sun hiukset meinas palaa ku säädettii jotain sen vitun grillin kanssa, nii oltii silti niin onnellisii ku onnistuttiin kuitenki. Sitä ku lähettiin yöllä uimaan, vaik kukaa ei oikeestaan ois edes jaksanu. Oli kylmä ja hämärä, mutta käveltiin silti tuonne perseeseen asti, oltiin järvessä se 2min ja lähdettii takas.
And I and I need that heart, because you're always in the right places.
Sitten kesä loppu ja kaikki jäi vähän jotenki auki. Muistaakseni riideltiin aika monesti ja koko homma oli ihan perseestä. Kai se on vieläki. En vaa jaksa enää jauhaa tästä samasta aiheesta, oon jauhanu siitä jo tänne ja vaikka vittu minne. Ihan ku ketään enää ees kiinnostais koko shitti. Kuinka homma hoidetaan tyylikkäästi loppuun - no just näin.
Huoh toivottavasti et ikinä lue tätä, koska en jaksa enää yhtään tätä hommaa.
kiitos ja HEIHEI
Ja surullinen olinki. Niin hirveen epävarma itestäni, ulkonäöstäni, käyttäytymisestäni. Niin epävarma ku vaan olla ja voi, häpeissäni ja alistunu ja tyytymätön lähes kaikkeen itessäni (vaikka oon kyllä sormistani tykänny aina hehe...). Kyllähän mä kuiteski hymyilin ja oli tosi hyviä päiviä ja niitä oli moniaki, mut silti jotai puuttu. Kaiken sen ilon takana tuntu tosi pahalta jatkuvasti ja ihan koko ajan, ei se ny ihan normaalia ole. Jos joku ulkopuolinen ois kattonu, ois se luultavasti nähny silmiensä edessä ihan normaalin tytön. Ei hajuakaan siitä, miten paljon mun mielessä myllers, tai miten paljon vihasin itseäni. Vihata on jopa omasta mielestäni voimakas sana, mut sen voimakkaampaa sanaa ei löydy tähän tilanteeseen. Kai mä kuitenki aina olin tienny, että asioiden pitää muuttua. Sä viimeistään sait potkittua muhun sitä toivottua ryhtiä.
And it's all in how you mix the two
And it starts just where the light exists
Se oli ehkä ennen kesäloman alkua. Tai sit ihan kesäloman alun jälkeen, ei ainakaa hirveästi sen yli. Oltiin juteltu jo aikaisemminkin parisen kertaa, mut niistä keskusteluista en oikein muista mitään. En saanu sillon suhun tuntumaa tai päässy yhtään millään tavalla samalle aaltopituudelle. Tällä kertaa asiat oli kuitenki muuttunu ja emmä tiä, jotenki vaa klikkas yhteen tosi hyvin.
Viikkoja kulu ja juteltiin koko ajan enemmän sellasta syvällistä shittiä. Fiilikset oli ihan mielettömät, musta tuntu tosi kivalta ku sain suhun sellasen yhteyden. Olin kuitenki tienny sut jo vuosia, mutta vasta nyt sain nähdä sillai vähä pintaa syvemmälle. Jotenki kaikki pienet ja turhaltaki tuntuvat asiat muuttu vähä enemmän tarpeellisiks, kun sä halusit ite vapaaehtoisesti kertoo ne mulle. Mulle, jolle kommunikointi toisten ihmisten kanssa tuntu olevan yks maailman vaikeimmista jutuista.
I will thank you and I will sing
Until you see the real side of how I feel
Mitä paremmin tutustuttiin, sitä nopeemmin mielialat alko vaihtuu enemmän positiivisiks. Ei enää jaksanu kattoo peiliin ja tuntee syvää epätoivoo omasta naamasta. Sillon kelasin ekaa kertaa että mitä vittua, tää naama on ja pysyy, vaik miten syvästi sitä inhoisin. Huoh minä.
About joka päivä laitoin sulle hulvattomia viestejä töihin ja tiesin, että ne tekee sun päivistä ees vähän parempia.
It's a feeling that you can’t miss
And it burns a hole through everyone that feels it
Sitten tuli se lauantai. Vaik en päivämäärää kykene muistamaan, se oli lauantai ja siitä oon kyl aika varma. Kello oli jotain lähemmäs kymmenen, ku lähetit viestin että voisinko tulla jonneki sun kaverin synttäreille. Mietin hetken, pakkasin tavarani ja lähdin polkemaan sinne päin. Matkaa oli enemmän ku pari kilometrii, mutta se tuntu silti lyhyemmält ku ikinä. (Miks kirjotan näin dramaattisesti...)
Ku pääsin siihen talon pihaan, en oikein tienny et miten päin olis pitäny olla. Pitää kestohymyy naamalla? Olla sellanen rento ja chill? Ainut asia joka oli ihan varma oli se, että mua hermostutti iha vitusti. Jaa, no ilmeisen turhaa se kuitenki oli ja sen tiesin samalla sekunnilla, ku avasit sen pirun oven mulle.
I will thank you for everything in good
With all this talk about souls under foreign skies
Itse ilta suju varsin mukavasti, humaltuneiden ihmisten kanssa on oikeestaan tosi helppo tulla toimeen. Siitä huolimatta tuijotin seinää ja olin hiljaa tai vaihtoehtoisesti kävin vilkasta keskustelua jo entuudestaan tutun kaverini kanssa ja vältin awkwardia katsekontaktia sun kanssa. En tienny mitä mun ois pitäny sanoo, vaik en sinällään ees halunnu pois siitä tilanteesta. Siispä päätin olla hiljaa ja kattoo muualle, kuinka tyypillistä mua. Onneks kuitenki jossain vaiheessa porukka alko valumaan joko pois juhlista, tai sit ihan nukkumaan. Jäätiin sit kahestaan samaan huoneeseen, pienes kerrostaloasunnossa ku toi erillisten nukkumapaikkojen järkkääminen oli astetta vaikeempaa. Meidän kohtaloks oli valikoitunu olohuone. Olit jo menossa nukkuun, ku keräsin itteni ja sanoin jotain. Pienen alkukankeuden ja awkwardien hetkien jälkeen - luojalle kiitos - me kuitenki juteltiin iha asiallisesti. Emmä tiedä oliko se ilmapiiri jotenki turvallinen, mut oli oikeestaa aika helppo puhuu.
Jossai vaiheessa sit pystyyn nukahtaminen ei ollut enää mahdottomuus ollenkaan, ni alettii sit valumaan nukkumaan. Mun sohva oli tosi epämukavan näkönen ja kiristyksen ja uhkailun ja mankumisen kautta sain jäädä sun sänkyys nukkuu. Sekavissa tunnelmissa kaivauduin peiton alle ja mietin, kui uskomattomalta se koko homma ois vaikuttanu viel jotai kymmentä tuntia aikaisemmi. Sillon yöllä piirsin muuten ensimmäistä kertaa selkääs. Siitä tuli jotenki kai meidän yhteinen juttu, ku kutsuit mua mestaripiirtäjäks. Voi miten ällösöpöööööööööööö!
Mun ois tehny mieli kiljua riemusta, kerrankin kaikki oli täydellisen hyvin ja mua nauratti koko ajan.
Could we dim the sun and wonder where we've been?
Aamu on morkkisten kulta-aikaa. Kelasin jotenki ettei oltas enää yhtä puheliaita, mitä ennen niitä synttäreitä, mut kai se sit jotenki sutviutu siitä. Ainaki me nähtiin ihan käsittämättömän monesti. Yökyläilyt oli kyl silti mun ehdoton lemppari, emmä tiedä ees miks. Olit vaa nii söpöihkujee ku nukuit ja mua vituttiärsyttinauratti ku heräsin yöllä siihe että sun hiukset tökkii naamaan. Saatana....
Cause I need your sway, because you always pay for it
And I, and I need your soul because you're always soulful
Rakastin sitä, kun silitit mun hiuksia. Tai ku mä selvitin sun takkuisia ja sotkuisia hiuksias. Oikeestaan se oli kyl aika perseestä, mut toivoin et joku päivä mul ois yhtä pitkät hiukset......haha. Mut anyways, mul on ikävä sitä ku kutitat mua etkä lopeta, vaik kuinka huudan ja anelen sua lopettaan. Sitä, kun makaan hiljaa vieressäs ja kuuntelen ku soitat kitaraa. Sitä ilmettä ja pilkettä silmissäs, ku selität innostuneena jotai.
Toivottavasti et ikinä lue tätä.
Mul on ikävä sitä, ku olitte Valtun kaa meillä. Sitä kun tehtii onnistuneesti ruokaa sekä uunissa, että kaasugrillissä. Vaik sun hiukset meinas palaa ku säädettii jotain sen vitun grillin kanssa, nii oltii silti niin onnellisii ku onnistuttiin kuitenki. Sitä ku lähettiin yöllä uimaan, vaik kukaa ei oikeestaan ois edes jaksanu. Oli kylmä ja hämärä, mutta käveltiin silti tuonne perseeseen asti, oltiin järvessä se 2min ja lähdettii takas.
And I and I need that heart, because you're always in the right places.
Sitten kesä loppu ja kaikki jäi vähän jotenki auki. Muistaakseni riideltiin aika monesti ja koko homma oli ihan perseestä. Kai se on vieläki. En vaa jaksa enää jauhaa tästä samasta aiheesta, oon jauhanu siitä jo tänne ja vaikka vittu minne. Ihan ku ketään enää ees kiinnostais koko shitti. Kuinka homma hoidetaan tyylikkäästi loppuun - no just näin.
Huoh toivottavasti et ikinä lue tätä, koska en jaksa enää yhtään tätä hommaa.
kiitos ja HEIHEI
9/04/2010
LANTTIPURKKI IN MY HEART
Toisinaan voisin kirota viattoman pikku lanttipurkkini alimpaan helvettiin.
Toimintaperiaatehan siis on se, että kerään kaikki tölkit/pullot/jne maasta ja laitan niistä saadut rahat just tonne kyseiseen purkkiin. Oon asennoitunu tähän hommaan jo niin vakavasti, että mulla ei yksinkertaisesti oo tahdonvoimaa tarpeeks kävellä pullon ohi joka lojuu maassa. Ei ikinä. Ei koskaan.
En kykene ees kuvittelemaan niitä omantunnontuskia, jotka tulis siitä ohikävelystä, mutta onnekseni en niitä kyllä näillä näkymin ikinä tulekaan kokemaan.
Pääpointtihan siis kuitenkin on se, että aina (toistan, AINA), kun olisin ns. valmistautunut keräämään pulloja, niin en niitä tietenkään yhden yhtä löydä. Vaikka miten työntäsin päätäni puskaan ja kävelisin ojia pitkin, ei yhtään ainutta purnukkaa oo näkyvissä. Ei ikinä. Ei koskaan.
Mutta joo auta armias sillon, kun pitäs olla fiksu, siisti ja edustava. Erittäin mieluusti ilman viittä kaljapulloa irvokkaasti pilkottamassa takin taskusta tai/pahimmassa tapauksessa ja, sylistä.....
Viimeksi tänään taas mietin kuumeisesti että saatana hihaanko tää kaljapullo pitää laittaa, kun jengi ihania mopopoikia (mikä perkele niissä mopopojissa kiehtoo EDELLEEN, note to myself; GET OVER THEM) ajaa vieressä rinkiä!?
Niimpä tosissaan iskin kaljapullon takkini taskuun ja peitin hihalla jotenkin.
SCORE ( ei vitussa )
Toimintaperiaatehan siis on se, että kerään kaikki tölkit/pullot/jne maasta ja laitan niistä saadut rahat just tonne kyseiseen purkkiin. Oon asennoitunu tähän hommaan jo niin vakavasti, että mulla ei yksinkertaisesti oo tahdonvoimaa tarpeeks kävellä pullon ohi joka lojuu maassa. Ei ikinä. Ei koskaan.
En kykene ees kuvittelemaan niitä omantunnontuskia, jotka tulis siitä ohikävelystä, mutta onnekseni en niitä kyllä näillä näkymin ikinä tulekaan kokemaan.
Pääpointtihan siis kuitenkin on se, että aina (toistan, AINA), kun olisin ns. valmistautunut keräämään pulloja, niin en niitä tietenkään yhden yhtä löydä. Vaikka miten työntäsin päätäni puskaan ja kävelisin ojia pitkin, ei yhtään ainutta purnukkaa oo näkyvissä. Ei ikinä. Ei koskaan.
Mutta joo auta armias sillon, kun pitäs olla fiksu, siisti ja edustava. Erittäin mieluusti ilman viittä kaljapulloa irvokkaasti pilkottamassa takin taskusta tai/pahimmassa tapauksessa ja, sylistä.....
Viimeksi tänään taas mietin kuumeisesti että saatana hihaanko tää kaljapullo pitää laittaa, kun jengi ihania mopopoikia (mikä perkele niissä mopopojissa kiehtoo EDELLEEN, note to myself; GET OVER THEM) ajaa vieressä rinkiä!?
Niimpä tosissaan iskin kaljapullon takkini taskuun ja peitin hihalla jotenkin.
SCORE ( ei vitussa )
Can we please pull our heads down out of the clouds
Because I can't remember how to write things down.
9/03/2010
Lokakuun viimeinen päivä
Viimainen syksy oli parissa viikossa onnistunut karkottamaan sitä edeltäneen kesän viimeisetkin rippeet. Se oli käynyt nopeammin kuin minään edellisenä vuonna, lehdet olivat jo kirjavissa ruksan väreissä ja karu tuuli puhalsi maisemaa uuteen uskoon.
Istuin parvekkeella silmät kiinni, vain jokin lattialta poimittu paita päälläni, polvet painettuna tiukasti rintaa vasten. Vaikka olinkin enää vain varjo itsestäni, varsin heikko yksilö siis, se ei estänyt kylmää tuulta hakeutumasta kalpealle iholleni. Normaalisti ihmiset olisivat kietoneet takkejaan tiukemmin ylleen, mutta minä en yksinkertaisesti viitsinyt liikauttaa itseäni mihinkään suuntaan.
Avasin tummien silmänalusten peittämät silmäni ja tuijotin kadulla kulkevia ihmisiä mustan sotkuisen tukkani alta. Sekaisin olevat ajatukseni eivät voineet ymmärtää, kuinka vuosi oli taas näin vaihtunut toiseen. Tänään oli taas kerran lokakuun viimeinen päivä.
Lapset pukisivat illan pimetessä päällensä mitä karmaisevimpia asuja, kukin yrittäen näyttää mahdollisimman pelottavalta. Pimeyden koittaessa he lähtisivät kävelemään kelmeän kuun valaisemia teitä pitkin, kiertäen talosta taloon herkkujen toivossa. Yhtäkään taloa ei jätettäisi väliin, sillä varmasti jokaisen lapsen toiveena oli kerätä jälleen suunnaton pussi täyteen makeisia. Vanhemmat tulisivat katselemaan jälkikasvuaan hymyillen ja ottaisivat kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia heistä. He haluaisivat tallentaa jokaisen onnellisen hetken kameraan ja muistella monia vuosia myöhemmin tätä päivää. Tätä yhtä merkityksetöntä päivää kaikkien muiden päivien seassa.
Minulle muistot olivat aina olleet yliarvostettuja. Ne tulevat hyökkäämään sinua vastaan, murskaamaan sinut. Ne tarrautuvat tiukasti kiinni, varmistavat ettet unohda. Niin, jopa ne kauneimmatkin muistosi varmistavat, että koet saman tuskan yhä uudelleen ja uudelleen läpi, kun alat tuntea oloasi jo vähän paremmaksi.
Minä tulisin makaamaan jälleen tänäkin iltana pimeyden laskeutuessa yhteisessä kodissamme. Sillä samalla vihreällä kauhtuneella sohvalla, jota sinä niin vihasit ja jota minä niin paljon rakastin. Sillä, jolla makasimme ja katselimme kattoon, kun tuntui typerältä puhua. Hiljaisuus ympäröi meidät noina hetkinä, piti meitä hetken kuplansa sisällä turvassa.
Huokaisten purkauduin epämukavasta asennostani ja avasin parvekkeen oven. Heikoin askelin hoipertelin takaisin sille vihreälle sohvalle ja painoin pääni sen karheaa pintaa vasten. En enää kestänyt itseäni, kuinka säälittävä minusta olikaan tullut. Milloinkohan olin viimeksi edes käynyt peseytymässä? En enää käsittänyt ajan kulumista, en ollut käsittänyt enää pitkään aikaan. Haisin varmasti ummehtuneemmalta kuin viisikymmentä vuotta samassa pirun kalastuslaivassa ollut merimies, mutta minä en tosiaankaan jaksanut välittää.
Milloin olin viimeksi tehnyt muutakin, kuin istunut tunteja ja taas tunteja putkeen parvekkeella tai maannut tällä kirotulla vihreällä sohvalla, jota nyt niin paljon vihasin. Rakastamani sohva oli muuttunut päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Se sama sohva, jonka heti ensisilmäyksen jälkeen tiesin haluavani. Tarvitsin melkein kaksi viikkoa, että sain pehmitettyä sinut ostamaan sen meille.
Nyt en olisi halunnut edes katsoa siihen, en olisi halunnut haistaa sen tuttua ja turvallisuuteen tuudittavaa tuoksua. Sinun tuoksuasi.
Tunsin kylmän kouraisevan vatsanpohjaani, kun mieleeni nousi taas kuva sinusta. Mielikuva huvittuneesta virneestäsi muistui elävänä mieleeni ja sattui liikaa, kipu lamaannutti minut ja pakotti painamaan väsyneet silmäluomeni kinni.
Päivät vain luisuivat otteestani ja mikä huolestuttavinta, en ollut enää edes varma, halusinko pitää kovemmin kiinni. Päivä ja yö tuntuivat sekoittuneen, kietoutuneen toisiinsa tiukasti. Niin se saisi myös olla, minulla kun ei ollut voimaa yrittää asettaa niitä enää järjestykseen.
En päässyt minään hetkenä karkuun sitä tosiasiaa, että olin edelleen elossa ja hengitin. Vieläkin, kuinka pitkään vielä menisi, että tämä ikävä ja hiljaisuus näännyttäisivät minut hengiltä? Kuin vain lisätäkseen tuskaani, kuulin kuinka sydämeni alkoi hakata kovempaa yhä päättäväisemmin.
Ajatukseni olivat vaivuttamassa minua rauhalliseen tiedottomuuteen, kun näin sinut taas. Valkoiset seinät näyttivät räikeiltä sinun luunvalkoiseen ihoosi verrattuna, olit niin kovin kalpea ja väsynyt.
Kuvittele, että olet putoamassa pohjattomassa kuilussa. Vaikka koetat avata silmiäsi, tunnelissa on niin pimeää ja putoat niin kovaa vauhtia, ettet pysty näkemään mitään. Ajatuksesi eivät pysy enää kasassa, ne vain keksivät kuumeisesti keinoa pelastaa vielä itsesi. Se tunne mahanpohjassasi, kun olet mistään riippumaton ja tiput vain alaspäin, tuntuu pelottavalta ja lisää paniikkiasi. Vaikka tiedät, että luultavasti menetät henkesi iskeytyessäsi kuilun pohjaa vasten, rukoilet silti, että loppu tulisi nopeasti.
Ja se mitä minä tunsin, kun katselin sinun haurasta kehoasi ja kivusta vääristyneitä kasvojasi, oli jotain aivan noiden rajojen ulkopuolelta. Olisin halunnut olla tilallasi siinä kapealla sairaalasängyllä, tietäen vetäväni viimeisiä henkäyksiäni täällä. Olisin halunnut katsoa sinua silmiin lohduttavasti, yrittäen kertoa, että tulet pärjäämään. Olisin halunnut vain niin kovasti vaihtaa rooleja kanssasi, sillä ainut mihin kykenin tähän vartaloon kahlittuna, oli olla katsomatta sinua. Juuri kun eniten minua tarvitsit, en pystynyt antamaan sitä lohdutusta, jota olisit halunnut ja tarvinnut. Pahinta kaikessa oli se, että tiesin satuttavani sinua enemmän, kuin mikään muu tässä maailmassa. Vaikka se tieto tappoi minua niin, että pystyin melkein tuntemaan sydämeni lakkaavan lyömästä, en voinut kohdistaa katsettani sinuun.
Minä pelkäsin niin paljon. En sinua, vaan sitä, kun joutuisin lähtemään sairaalasta yksin. Sitä kun en voisi herättää sinua yöllä, kun mieleni ei tekisi nukkua. Sitä kun heräisin yöllä omaan huutooni, etkä sinä olisikaan vieressäni kietomassa käsiä ympärilleni ja vakuuttamassa, että kaikki olisi nyt hyvin. En minä halunnut kohdata pelkojani yksin, kun sinä yhtä hyvin pystyit katsomaan minua syvälle silmiin vieden kaikki pelkoni pois.
Yksikin silmäys sinuun vahvistaisi tietouttani siitä, että kohta minun olisi aika jatkaa yksin. Jos kääntäisin katseeni, huomaisin rohkaisevan hymysi. Kun väsynyt ja hauras kehosi pettäisi, minulla olisi vain hitaasti lämpönsä menettävä kaunis ruumis. Romahdukseen ei ollut enää pitkä aika, sen olin kuullut jo liian monesti eri lääkäreiden suusta. Ei enää pitkä aika.
Yksinäinen kyynel karkasi poskelleni ja yritin päättäväisesti niellä sen takaisin sisääni, kun tunsin kylmän ja hennon kosketuksen poskellani. Se sai minut putoamaan takaisin tähän maailmaan, tähän kirottuun sairaalahuoneeseen, haalistuneen vihreälle tuolille, sinun viereesi. Tähän hetkeen.
Käsi täristen pyyhit kyyneleeni pois ja katsoit minua pieni virne naamallasi. Pudistit päätäsi edelleen hymyillen ja taputit paikkaa vieressäsi. Tuijotin sinua epäuskoisesti ja punnitsin hetken aikaa vaihtoehtoja. Olit jo niin huonossa kunnossa, että pelkäsin pelkän kosketuksenikin rikkovan sinut. Kuulin kuitenkin pian vaativan hengähdyksen suustasi, eikä minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa, kun kavuta viereesi sairaalasängylle. Varovastin nostin katseen silmiisi ja samassa tunsin lämpimän tunteen kouraisevan koko olmeustani. Kuinka kaunis.
En voinut enää irrottaa katsettani sinusta, samasta pojasta johon aikoinani rakastuin ja jota olin rakastanut päivä päivältä enemmän, vaan sen sijaan koetin painaa mieleeni joka ikisen yksityiskohdan kasvoissasi. Jokainen luomi, arpi ja ryppy tuntuivat jokainen kertovan elämäntarinaasi. Ja minä olin ainut, kuka tulisi koskaan kuulemaan enää sitä tarinaa.
Tunsin, kuinka tuttu hiljaisuuden kupla hitaasti ympäröi meidät ja niin kai sinäkin, päätellen käsistäsi, jotka kietoutuivat ympärilleni. Tunsin, kuinka painauduit minuun kiinni lujempaa. Pieni hymy naamallani annoin itselleni luvan unohtaa kaiken murheen hetkeksi ja nauttia tästä hetkestä kanssasi.
00:18, yhdeksän tuntia myöhemmin, kehosi petti sinut.
By me, joskus viime vuonna.
Istuin parvekkeella silmät kiinni, vain jokin lattialta poimittu paita päälläni, polvet painettuna tiukasti rintaa vasten. Vaikka olinkin enää vain varjo itsestäni, varsin heikko yksilö siis, se ei estänyt kylmää tuulta hakeutumasta kalpealle iholleni. Normaalisti ihmiset olisivat kietoneet takkejaan tiukemmin ylleen, mutta minä en yksinkertaisesti viitsinyt liikauttaa itseäni mihinkään suuntaan.
Avasin tummien silmänalusten peittämät silmäni ja tuijotin kadulla kulkevia ihmisiä mustan sotkuisen tukkani alta. Sekaisin olevat ajatukseni eivät voineet ymmärtää, kuinka vuosi oli taas näin vaihtunut toiseen. Tänään oli taas kerran lokakuun viimeinen päivä.
Lapset pukisivat illan pimetessä päällensä mitä karmaisevimpia asuja, kukin yrittäen näyttää mahdollisimman pelottavalta. Pimeyden koittaessa he lähtisivät kävelemään kelmeän kuun valaisemia teitä pitkin, kiertäen talosta taloon herkkujen toivossa. Yhtäkään taloa ei jätettäisi väliin, sillä varmasti jokaisen lapsen toiveena oli kerätä jälleen suunnaton pussi täyteen makeisia. Vanhemmat tulisivat katselemaan jälkikasvuaan hymyillen ja ottaisivat kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia heistä. He haluaisivat tallentaa jokaisen onnellisen hetken kameraan ja muistella monia vuosia myöhemmin tätä päivää. Tätä yhtä merkityksetöntä päivää kaikkien muiden päivien seassa.
Minulle muistot olivat aina olleet yliarvostettuja. Ne tulevat hyökkäämään sinua vastaan, murskaamaan sinut. Ne tarrautuvat tiukasti kiinni, varmistavat ettet unohda. Niin, jopa ne kauneimmatkin muistosi varmistavat, että koet saman tuskan yhä uudelleen ja uudelleen läpi, kun alat tuntea oloasi jo vähän paremmaksi.
Minä tulisin makaamaan jälleen tänäkin iltana pimeyden laskeutuessa yhteisessä kodissamme. Sillä samalla vihreällä kauhtuneella sohvalla, jota sinä niin vihasit ja jota minä niin paljon rakastin. Sillä, jolla makasimme ja katselimme kattoon, kun tuntui typerältä puhua. Hiljaisuus ympäröi meidät noina hetkinä, piti meitä hetken kuplansa sisällä turvassa.
Huokaisten purkauduin epämukavasta asennostani ja avasin parvekkeen oven. Heikoin askelin hoipertelin takaisin sille vihreälle sohvalle ja painoin pääni sen karheaa pintaa vasten. En enää kestänyt itseäni, kuinka säälittävä minusta olikaan tullut. Milloinkohan olin viimeksi edes käynyt peseytymässä? En enää käsittänyt ajan kulumista, en ollut käsittänyt enää pitkään aikaan. Haisin varmasti ummehtuneemmalta kuin viisikymmentä vuotta samassa pirun kalastuslaivassa ollut merimies, mutta minä en tosiaankaan jaksanut välittää.
Milloin olin viimeksi tehnyt muutakin, kuin istunut tunteja ja taas tunteja putkeen parvekkeella tai maannut tällä kirotulla vihreällä sohvalla, jota nyt niin paljon vihasin. Rakastamani sohva oli muuttunut päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Se sama sohva, jonka heti ensisilmäyksen jälkeen tiesin haluavani. Tarvitsin melkein kaksi viikkoa, että sain pehmitettyä sinut ostamaan sen meille.
Nyt en olisi halunnut edes katsoa siihen, en olisi halunnut haistaa sen tuttua ja turvallisuuteen tuudittavaa tuoksua. Sinun tuoksuasi.
Tunsin kylmän kouraisevan vatsanpohjaani, kun mieleeni nousi taas kuva sinusta. Mielikuva huvittuneesta virneestäsi muistui elävänä mieleeni ja sattui liikaa, kipu lamaannutti minut ja pakotti painamaan väsyneet silmäluomeni kinni.
Päivät vain luisuivat otteestani ja mikä huolestuttavinta, en ollut enää edes varma, halusinko pitää kovemmin kiinni. Päivä ja yö tuntuivat sekoittuneen, kietoutuneen toisiinsa tiukasti. Niin se saisi myös olla, minulla kun ei ollut voimaa yrittää asettaa niitä enää järjestykseen.
En päässyt minään hetkenä karkuun sitä tosiasiaa, että olin edelleen elossa ja hengitin. Vieläkin, kuinka pitkään vielä menisi, että tämä ikävä ja hiljaisuus näännyttäisivät minut hengiltä? Kuin vain lisätäkseen tuskaani, kuulin kuinka sydämeni alkoi hakata kovempaa yhä päättäväisemmin.
Ajatukseni olivat vaivuttamassa minua rauhalliseen tiedottomuuteen, kun näin sinut taas. Valkoiset seinät näyttivät räikeiltä sinun luunvalkoiseen ihoosi verrattuna, olit niin kovin kalpea ja väsynyt.
Kuvittele, että olet putoamassa pohjattomassa kuilussa. Vaikka koetat avata silmiäsi, tunnelissa on niin pimeää ja putoat niin kovaa vauhtia, ettet pysty näkemään mitään. Ajatuksesi eivät pysy enää kasassa, ne vain keksivät kuumeisesti keinoa pelastaa vielä itsesi. Se tunne mahanpohjassasi, kun olet mistään riippumaton ja tiput vain alaspäin, tuntuu pelottavalta ja lisää paniikkiasi. Vaikka tiedät, että luultavasti menetät henkesi iskeytyessäsi kuilun pohjaa vasten, rukoilet silti, että loppu tulisi nopeasti.
Ja se mitä minä tunsin, kun katselin sinun haurasta kehoasi ja kivusta vääristyneitä kasvojasi, oli jotain aivan noiden rajojen ulkopuolelta. Olisin halunnut olla tilallasi siinä kapealla sairaalasängyllä, tietäen vetäväni viimeisiä henkäyksiäni täällä. Olisin halunnut katsoa sinua silmiin lohduttavasti, yrittäen kertoa, että tulet pärjäämään. Olisin halunnut vain niin kovasti vaihtaa rooleja kanssasi, sillä ainut mihin kykenin tähän vartaloon kahlittuna, oli olla katsomatta sinua. Juuri kun eniten minua tarvitsit, en pystynyt antamaan sitä lohdutusta, jota olisit halunnut ja tarvinnut. Pahinta kaikessa oli se, että tiesin satuttavani sinua enemmän, kuin mikään muu tässä maailmassa. Vaikka se tieto tappoi minua niin, että pystyin melkein tuntemaan sydämeni lakkaavan lyömästä, en voinut kohdistaa katsettani sinuun.
Minä pelkäsin niin paljon. En sinua, vaan sitä, kun joutuisin lähtemään sairaalasta yksin. Sitä kun en voisi herättää sinua yöllä, kun mieleni ei tekisi nukkua. Sitä kun heräisin yöllä omaan huutooni, etkä sinä olisikaan vieressäni kietomassa käsiä ympärilleni ja vakuuttamassa, että kaikki olisi nyt hyvin. En minä halunnut kohdata pelkojani yksin, kun sinä yhtä hyvin pystyit katsomaan minua syvälle silmiin vieden kaikki pelkoni pois.
Yksikin silmäys sinuun vahvistaisi tietouttani siitä, että kohta minun olisi aika jatkaa yksin. Jos kääntäisin katseeni, huomaisin rohkaisevan hymysi. Kun väsynyt ja hauras kehosi pettäisi, minulla olisi vain hitaasti lämpönsä menettävä kaunis ruumis. Romahdukseen ei ollut enää pitkä aika, sen olin kuullut jo liian monesti eri lääkäreiden suusta. Ei enää pitkä aika.
Yksinäinen kyynel karkasi poskelleni ja yritin päättäväisesti niellä sen takaisin sisääni, kun tunsin kylmän ja hennon kosketuksen poskellani. Se sai minut putoamaan takaisin tähän maailmaan, tähän kirottuun sairaalahuoneeseen, haalistuneen vihreälle tuolille, sinun viereesi. Tähän hetkeen.
Käsi täristen pyyhit kyyneleeni pois ja katsoit minua pieni virne naamallasi. Pudistit päätäsi edelleen hymyillen ja taputit paikkaa vieressäsi. Tuijotin sinua epäuskoisesti ja punnitsin hetken aikaa vaihtoehtoja. Olit jo niin huonossa kunnossa, että pelkäsin pelkän kosketuksenikin rikkovan sinut. Kuulin kuitenkin pian vaativan hengähdyksen suustasi, eikä minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa, kun kavuta viereesi sairaalasängylle. Varovastin nostin katseen silmiisi ja samassa tunsin lämpimän tunteen kouraisevan koko olmeustani. Kuinka kaunis.
En voinut enää irrottaa katsettani sinusta, samasta pojasta johon aikoinani rakastuin ja jota olin rakastanut päivä päivältä enemmän, vaan sen sijaan koetin painaa mieleeni joka ikisen yksityiskohdan kasvoissasi. Jokainen luomi, arpi ja ryppy tuntuivat jokainen kertovan elämäntarinaasi. Ja minä olin ainut, kuka tulisi koskaan kuulemaan enää sitä tarinaa.
Tunsin, kuinka tuttu hiljaisuuden kupla hitaasti ympäröi meidät ja niin kai sinäkin, päätellen käsistäsi, jotka kietoutuivat ympärilleni. Tunsin, kuinka painauduit minuun kiinni lujempaa. Pieni hymy naamallani annoin itselleni luvan unohtaa kaiken murheen hetkeksi ja nauttia tästä hetkestä kanssasi.
00:18, yhdeksän tuntia myöhemmin, kehosi petti sinut.
By me, joskus viime vuonna.
9/02/2010
Hei hei heinäkuu
Pyysit viereltäsi pois
Käänsin selkäni ja pyyntöön vastasin, maanrakoon katosin
Hiekkaa sulloin taskuihin muistoksi ja rohkeuteni kokosin
Katseen eteen suuntasin
Et ehkä täyttänytkään joka toivetta
En silti suuttunut, en sinuun pettynyt
Ja vaikket pitänytkään joka lupausta
Silti turvauduin, sinuun kiinni tarrauduin
Hyvästelen heinäkuun
Valo vähenee ja varjot pidentyy
Lehdet puissa kellastuu
En pelkää mitä tuleman
En ukkosmyrskyä tai paukkupakkasta, ne kuuluu kokea
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)