So baby please take my hand&you'll never be alone again

Se fiilis, kun huomaat olevasi niin totaalisen solmussa ihan kaiken mahdollisen kanssa, pure love. Not, tekis mieli kirota ja itkeä ja nauraa ja vajota sängyn alle ja nukkua. Nukkua aivan vitunmoisen paljon, seuraavan viiden vuoden edestä.
Ei tässä näin pitäny käydä koska mun piti;
a. Olla hyvä lukiolainen ja tehdä läksyt ja opiskella ja muuta shittiä. Miks ees ikinä menin vakuuttamaan itteni tuollasella puheella? Ihan kun en tuntis itteäni tarpeeks hyvin, jotta voisin kertoa, että ei tuu kyllä tapahtumaan ihan lähiaikoina toi reippaus esimerkiksi koulutöitä kohtaan. Ei mua ikinä oo mitenkään erityisemmin kiinnostanu kirjoittaa esseetä ja tarkastella eri eettisiä näkökulmia siinä... Torstaina deadline ja erittäin huonolta näyttää, hyvä minä. Mä vihaan lukiota.

b. Olla järkevä ja fiksu ja miettiä asioita käytännöllisistä näkökulmista. Toivoisin niin kovasti, että joku iskis mut seinää vasten ja tivais ahkerasti, että mitä vittua mahtaa liikkua pääni sisällä. Noh lohdullista on kuitenki se, että itsehän minä loppujen lopuksi pyörin tuskissani ja hakkaan päätä seinään. Yeaaaaah.

c. En ees keksi tähän enää mitään järkevää. Pointti oli kuitenkin se, että pitäis ottaa itteään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä ja oikaista selkäranka täältä jostain ruudun takaa. Ei varmaan pieni ero tästä tietokoneesta tekis ollenkaan pahaa, vois vaikka saada aikaseks sen käsitekartan historiasta huomiseks. Tai kolmisivuisen esseen kuolemanrangaistuksesta torstaiksi valmiiks. Tai onnistusin vaikka lukemaan psykologian kokeeseen (joka on torstaina) ja ehkä jopa parhaimmassa tapauksessa ymmärtää ne asiat. Oh god, koeviikko alkaa torstaina.

Ei perkeleen perkele.