'...Mutta koska tilanne on epävakaa niin puren vaikka raakaa lihaa ja syljen suolet ulos. Saatana.'

Otsikko kertoo kaiken tarvittavan. Vittu että ärsyttää.
Pitäis varmaan olla vihainen itselleni, miten voin tuntea näin. Mutta en mä halua itseäni moittia, jos mun tunteet sanoo näin niin sittenhän se asia on niin kuin se on.
Ja antaa sen vaan olla niin.



Mua on ahdistanut tässä viimeiset kolme kuukautta mun tulevaisuus ja koulutus. Oon vatvonu niin monia eri vaihtoehtoja, että ei kukaan varmaa enää ota tosissaan mitä sanon.
Yhtenä päivänä haluun yhtä ja toisena toista, kuka tästä ny mitään selvää ottais.
Jos opo ois kuunnellu mua kesälomalla, niin oisin luultavasti nyt ihan oikeassa paikassa. Mut ei, ei tarvii tehdä mitään asiaan eteen vaikka pyydän ja anelen.
'Ootahan vielä nyt pari jaksoa, kyllä se siitä helpottaa!'
No mitäpä jos mä sanon että mua stressaa ja ahdistaa ja että tää tunne ja olo ei mee mitenkään pois, jos mä tiedän että ainut vaihtoehto on vaihtaa sitä saatanan lukiota. Kai minä tiedän hajamielisyydestäni paremmin mitä haluan, kuin joku vitun opo jolla on muutenki harteillaan tosi monen ihmisen tulevaisuus.

Mun vaan pitäis uskaltaa tehdä se ensimmäinen askel, uskaltaa koittaa. Kyllä mä tiedän minne haluan, mutta aina mietin että 'entä jos'.
Entä jos tää mun valinta on virhe?
Entä jos mä en saa mitenkään uusia kavereita?
Entä jos oon sen muutoksen jälkeen entistä eksyneempi?

Sitä mä todellakin olen, ihan eksyksissä koko tyttö. Mä elän nykysin vaan aina tässä päivässä, maksimissaan tunti kerrallaan. Tuntuu että ajatukset on liian hajanaiset ja sirpaleina, että vois miettiä mitään rakentavaa.
Ja luoja, mites ne ihmissuhdejutut? Mä en todellakaan tiedä mitä halua, tarvitsen, ansaitsen, saan. Ei niin mitään tietoa yhtään mistään. Toisinaan mietin, olenko edes tässä todellisuudessa enää. On niin paljon kivempaa uppoutua omiin ajatuksiin.

Ja se uppoutuminen omiin ajatuksiin näkyy myös koulumenestyksessä. En ymmärrä mitä ihmettä on vialla, miks en vaan pärjää. Kyllä mä ne kaikki asiat osaan, mutta en vaan viitsi/jaksa näyttää opettajalle että olen varsin hyvin perillä ja tietoinen asioista. Mut kai se on vaan parempi, että osaan asiat ja en puhu. Olis paskempaa jos en osais asioita vaikka yrittäisin kuunnella ja opetella.
Ehkä mä vaan olen hiljainen, tykkään oppia omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Jotenki tuntuu että mun elämältä puuttuu suunta. Hapuilen vaan silmät sidottuina sinne ja tänne, tietämättä itsekään, mihin oon matkalla.
Välillä on pehmeää ja kivaa, mua naurattaa. Välillä oon niin sekaisin, että itken ja nauran samaan aikaan. Ja toisinaan vaan vituttaa niin armottomasti, etten jaksa miettiä mitään.

I need the chance to feel something real, something real
Everything I know is spinning out of control
So, so, so tell me where do we go
There is a burning that's inside of my soul, and it shows
We all want something more than just a simple life

ps.

Kaikki jotka luette tätä, laitatte kommenttia, kerta mä nyt tähän ryhdyin!
Ja haastan ihmiset nyt ilman mitään linkkauksia, Hanna&Sonja&Mälli.